On kesäinen ilta. Aurinko on jo painumassa puiden taakse. Ilta on tyyni, taivas pilvetön ja luonnossa vallitsee rauhallisuus. Tummatukkainen tyttö istuu nurmikolla tuijottaen horisonttiin. Tyttö näyttää rennolta ja rauhalliselta, mutta hänen mielessään kuohuu. Hän yrittää saada ajatuksistaan otetta, yhtä epätoivoisesti kuin pieni lapsi karannutta ilmapalloaan, joka nousee ja lopulta katoaa taivaan tuuliin. Samoin käy tytön ajatuksille.

   Miten sitä ihminen saattaakaan olla niin eksynyt...sisäisesti. Harhaillen sumussa, ajatuksesta toiseen, etsien johtolankoja, karttaa,avainta.. mitä tahansa jolla voisi löytyy tien ovelle, josta voisi astua ulos tästä kaikesta. Ovelle, joka vapauttaa hänen tuskansa. Tuskansa, jonka hän tietää itse tehneen. Mitä enemmän hän yrittää kulkea kohti tuota ovea, sitä enemmän hän tuntee kulkevansa harhaan. Mitä enemmän hän koittaa löytää vastausta, sitä vähemmän hän jaksaa enää taistella - niin hullulta kuin se kuulostaakin - omia ajatuksiaan vastaan. Mutta miksi pitäisi edes taistella?

   Niin monta kertaa hän olisi halunnut antaa periksi. Niin monta kertaa hän vain olisi halunnut kaatua maahan ja jäädä siihen. Niin monta kertaa hän vain olisi halunnut jäädä aamulla sänkyyn nukkumaan.

   Hänen ajatuksensa seuraavat häntä kaikkialle. Hän näkee ajatuksiaan lähes kaikissa arkisissakin asioissa, jotka muistuttavat häntä kasvattamastaan pedosta, jota hän ei enää uskalla kohdata. Pedosta, jonka hän on itse luonut ja josta on tullut hänen elämänsä vartija.

   Tyttö nousee hiljalleen ylös nurmikolta ja lähtee kävelemään kohti taloa, omaa huonettaan. Kohti sänkyä, johon taas asettuisi makaamaan yöksi toivoen vain yhtä asiaa... toivoen, että se yö ei vaihtuisi aamuun.. toivoen, että uni, johon hän vaipuu, ei loppuisi enää koskaan.

kesä 2006